5. marras, 2014

Hene

Kun istun bussissa päässäni pyörii ajatus että jos minä alottaisin taas tuhoamaan itseäni miten sen tekisin. Rakentaisinko itselleni pohjan johon retkahtaa. Hakeutuisinki paikkoihin missä ennen voin pahoin. Hankkisinko itselleni olotilan jonka avulla olisi vain helpompi sulkea silmät kuin nostaa katse kohti tulevaa. Pystyisinkö enää edes siihen. Olen kasvanut siitä ulos mutta ajatusten parasta ennen päiväys ei näytä menevän umpeen lähiaikoina. Ilman huumeita koko loppuelämä? Onko se mahdollista? On koska olen rakentanut jo pohjan joka ei voi kaatua. Alussa se oli vaan ajatonta kipua. Aistien ja tunteiden turruttamista. Nyt se on ajatonta mahdollisuutta voida hyvin. Nyt se on aistien ja tunteiden tunnistamistä. Minä voitan tämän

taistelun.

-Hene-